Muistan ysiluokalla kun opon kanssa puhuttiin, että mitä lähtisin opiskelemaan ja mikä mua kiinnostaa. Osasin vain sanoa, että haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja auttaa ihmisiä. Mulla oli ihana opo, joka kuunteli mua ja mun mielenkiintoa. Hän sanoi, että olen hyvä ihmisten kanssa ja että sopisin hoitoalalle.
Niinpä hain yhteishaussa lähihoitajan opintoihin. Koulu ja opinnot alkoi ja niiden edetessä tunsin, että tätä mä haluan tehdä. Kuunnella, auttaa ja selvittää ihmisten huolia ja kohdata heidät yksilöllisesti.
Valmistuin 2018 lähihoitajaksi ja työelämään astuessa olin intoa ja kehittymisen halua täynnä. Rehellisesti sanottuna en odottanut, että voisin olla kolmen vuoden päästä jo niin puhki ja turhautunut. Rakastan mun työtä, mutta en yhtä paljon, kuin omaa hyvinvointia ja mielenterveyttä.
Olen tällä hetkellä töissä ikäihmisten kanssa ja siellä on huutava pula lähihoitajista. Usein sanon olevani aikaa vastaan töissä, koska mulla on monen ihmisen hyvinvointi vastuullani, mutta samanaikaisesti niin paljon muita työtehtäviä, etten tiedä mihin ja miten voisin jakaantua. Olisinko asiakkaiden kanssa ja viettäisin aikaa heidän kanssaan, hoitaisinko käytännön työtä vai teenkö paperihommia joita kasaantuu. En tiedä. Yritän vain selviytyä päivästä.
Asia on niin yksinkertainen kuin voi olla. Me tarvitaan lisää hoitohenkilökuntaa töihin. Me tarvitaan lisää ihmisiä jotka hakeutuu hoitajan opintoihin. Me halutaan tehdä työtä, josta me nautimme kunnollisesti. Me haluamme, että arvostus alaa kohtaan näkyy myös palkassa.
Mitä emme kaipaa on kiire! Mä haluan tehdä mun työtä niin, että toinen tulee kuulluksi, autetuksi ja huomatuksi yksilöllisesti. En halua jättää työtäni ja asiakkaitani puolitiehen.
Mä tiedän ja tunnen jokaisen hoitajan tuskan tämän suhteen. Arvostan jokaista hoitajaa ja haluan, että hoitotyön arvokkuus nostetaan esiin. Me olemme tärkeitä ja me ansaitsemme työrauhaa sekä työnarvoista palkkaa!
Funda Demiri 